Laske irti tietoisen ulottuvuuden
huomiostasi ja unohdat sen
mikä piti.
Palaat menetykseen,
yksinkertaiseen ihmeeseen,
että on olemassa
tieto.
Uskalla unohtaa
ja muistat
kontiltasi kerkeät
herkeämättä huomata,
piilosta polvesi,
kivusta kaipuusi,
ja kuulumattomiin jääneet sanasi kuvat.
Uinuvan runoilijan aika,
nälkävuotta pidempi,
kylmyyttä kovempi,
kuin kilpikonnan talo,
kuin kurjen miekka
silponut salat sielustaan,
vaakunalle vaaralliset,
virheelliset.
Maalailuun kyllästyä,
väreihin vioittua:
veri virtaa,
suoni sykkii
ja kaulasta katkeaa panta.
Musiikkiin kuuroutua,
kapeutua kuuntelemaan:
kumajaa kumpu,
kahisee koski,
kaikki kellot tulessa,
lieskoissa lyöty vasara.
Huimausta hurjempaa,
huokausta luovempaa
on elämän konsertti
luopua laulamaan
miten mitellen sodat
ja raajojen rytmit
tasoittuvat.
